Kurkistus Kytölän futsalperheeseen - miten kaikki alkoi?20.02.2017 Kun KaDy pelaa Monnarilla, kentällä ja katsomossa on aina pitkä rivi Kytölän sukua. Mikko ja Jukka pelaavat, Samu manageroi ja vanhemmat, vaimot ja lapset kannustavat. Kytölän veljessarjan kasvattaneet ja sittemmin mummoksi ja papaksi ylenneet Pirkko ja Reijo Kytölä kertovat Kadyfutsal.netin haastattelussa, miten tähän on tultu. – Mikko oli syntyessään pienin lapsistamme, jo alusta alkaen vilkas menijä; oppi kävelemään varhain ja tarvitsi valjaat, jottei karkailisi. Pallo kiinnosti aikaisin, niin kuin useimpia lapsia toki. – Jukka oli hieman rauhallisempi, mutta ahkera liikkuja hänkin. Molemmat olivat kovia lukumiehiä pienestä pitäen, kuten isoveli Samukin. Jälkikäteen mietittynä he olivat helppoja lapsia vanhempien kannalta, normaali huolenpito riitti. Osasitteko aavistaa, että heistä tulee ammattiurheilijoita? Jos, niin missä vaiheessa ja miksi? – Eipä tullut mieleen, että ammattiurheilijoita… Ensimmäinen epäilys heräsi vasta, kun Jukka sai 16-vuotiaana kutsun PSG:n testileirille Pariisiin, jonne isä ja poika sitten menivätkin. Jukalla olisi ollut mahdollisuus jäädäkin Pariisiin tuommoiselle kakkosdivaritasolle ja pienelle kuukausipalkalle, mutta hän tahtoi hoitaa opiskelunsa Suomessa. Jukka kävi myös Valkeakosken Hakan testeissä täällä kotimaassa. Oliko pojilla muita kiinnostuksen kohteita kuin urheilu? – Urheilu oli se päällimmäinen. Jalkapallon lisäksi ainakin Jukka kokeili ihan menestyksellä myös pesä- ja lentopalloa, mutta lopulta jalkapallo vei voiton. Lukumiehiä olivat myös kaikki. Kaikkia käytimme myös muskarissa pienempinä, mutta se harrastus ei silloin sytyttänyt ketään. Ruokitteko tätä innostusta jotenkin erityisesti vai oliko se heissä luontaista? Poikkesiko roolinne poikien tukemisessa jotenkin tavanomaisesta vanhemman roolista – huoltajana, kuskaajana ja maksajana? – Emme erityisesti ruokkineet palloinnostusta. Itse olemme aina olleet ja olemme edelleenkin kiinni lentopallossa; se on voinut olla mallina – mene tiedä. Kyllä tuo palloinnostus heissä varmaan ihan luontaista on ollut. Milloinkaan emme ole ”pakottaneet”, vaan mieluusti tukeneet. – Varmaankin ihan normiroolit vanhempina kentän reunalla ja turnauskioskeissa meillä on ollut, samoin kuljettajina. Reijo toimi lisäksi Mikon junnujoukkueessa huoltajana ja turnausorganisaattorina sekä kotimaassa että Ruotsiin ja Tanskaan suuntautuneilla matkoilla, ja Jukan junnujoukkueen valmentajana ikävuosina 4–14. Sen jälkeen kuskasimme Jukkaa Varkauteen ensin junnujoukkueen treeneihin ja peleihin ja myöhemmin edustusjoukkueeseen jalkapallon kakkosessa. Myös Mikko pelasi FC Vaajakosken lisäksi Warkaus JK:ssa Jukan kanssa. – Pallokentät sijaitsivat kotimme läheisyydessä, sinne oli helppo mennä milloin vain. Lisäksi veljekset potkivat paljon kotipihassa, jossa meillä oli ihan oikea jalkapallomaalikin. Ilman aineellisia vaurioita ei tästä selvitty…
Mikä on ollut Samun osuus isoveljenä? – Samu pääsi meiltä vähän varkain pallokentille: arvelimme hänet pääasiassa lukumieheksi, joka vain kävi välillä potkiskelemassa kavereiden kanssa vähän palloa, kunnes sitten huomasimme hänenkin jalkapalloharrastuksensa ”vakavuuden”. Silloin Mikon jalkapalloura oli jo täydessä vauhdissa, ja Jukka roikkui mukanamme. Heillähän on ikäerot kahdeksan vuotta Samun ja Mikon välillä ja neljä vuotta Mikon ja Jukan välillä. Kyllä varmaan Samun kiinnostus jalkapalloon on ollut vaikuttamassa nuorempienkin veljien harrastukseen. – Eritoten Samun muutettua Jyväskylään hän lienee ollut virittelemässä ”futsalareenoita” siihen asentoon, että ensin Mikon ja heti kohta Jukankin oli luontevaa asettua samoille areenoille. Jukkaa kuskailin jo hänen lukioaikoinaan talvisin Jyväskylään poikien futsaltreeneihin, kun jalkapallon kakkosessa oli vähän hiljaisempaa treenien suhteen. Luulemme kyllä, että Samulla on merkittävä osuus nykytilanteeseen, jo seuran taustoja hoitavanakin. Olette jatkuvasti mukana seuraamassa jälkikasvunne edesottamuksia, ja futsal on taatusti hyvin iso osa koko perheenne elämää. Onko ollut väsymyksen kausia, jolloin olisi tehnyt mieli unohtaa koko laji? – Eipä ole väsyttänyt tippaakaan! Jopa meille tärkeät lentopalloillat (neljä kertaa viikossa…) saavat väistyä, jos on poikien peli samaan aikaan. Vieraspeleissä viritämme kotiin oman, kahden hengen futsalkatsomon tietokoneen äärelle. Futsal on siis yksi kärkihankkeistamme… Mitä futsal on antanut teille kahdelle henkilökohtaisesti? – Tosi paljon. Voi helposti arvioida, että olisimme jääneet paljosta paitsi ilman näitä kokemuksia. Tunnemme olevamme osa suurta KaDy-perhettä, olemme saaneet paljon uusia miellyttäviä tuttavuuksia. Tietenkin kaikki ne ilon ja pettymyksen hetket, joita olemme eläneet pelaajien (kaikkien, ei pelkästään poikiemme) kanssa, ovat olleet kokemisen arvoisia tunne-elämyksiä. Mitkä ominaisuudet Mikossa ja Jukassa ovat mielestänne tehneet heistä Suomi-futsalin ikoneita? – Reilusti sataprosenttinen sitoutuneisuus kaikessa, mihin ryhtyvät. Eiköhän joku intohimokin pidä olla lajiin. Periksiantamattomuus. Mitä haluaisitte sanoa nuorten junioreiden vanhemmille harrastuksen tukemisesta? – Itse olemme pyrkineet noudattamaan periaatetta, ettemme tuputa tai pakota mihinkään harrastukseen, mutta raivaamme omilta töiltämme ja harrastuksiltamme tilaa, jos lapset tarvitsevat apua niissä. Meidän ei ole myöskään tarvinnut missään vaiheessa ”elää omaa menetettyä unelmaamme” lasten kautta (vrt. ns. kentän reunan raivo…) ;).
|
